Elämän aarre

kiitollisuusEn ole liki vuoteen blogia kirjoittanut. Välillä olen ajatuksia lyhyesti somessa purkanut, mutta pääosin on jostain syystä ollut sanaton olotila, jossa tunnen tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja lepoa. Se on syvää tyytyväisyyttä elämään ja kylläisyyttä itse elämästä. Toisaalta syvää hiljaisuutta suuruuden edessä. Elämässäni on ollut hyvin pitkä jakso, jolloin olen kulkenut välillä varjoissa syvällä rotkon pohjalla päivän valoa näkemättä. Toisinaan matka on kulkenut sankassa sumussa, josta auringon valokaan ei ole päässyt läpi. Joinain aikoina tunneli on ollut pimeyttä täynnä ilman minkäänlaista toivoa tunnelin päättymisestä. Ja nyt tunnen olevani juuri siinä missä pitääkin. Varjot, pimeys ja sumu ovat väistyneet. Elämä ei ole pelkkää auringon paistetta, mutta tunnen olevani elämäni salaisuuden ja tulevaisuuden portilla. On kuin kaikki menneet asiat, tapahtumat, kokemukset, haasteet olisivat tuoneet minua kohden tätä. En vieläkään tiedä mitä kaikkea tuon portin takana on, mutta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla.

Tänään olen syvän kiitollinen työstä, jota minulla on etuoikeus tehdä. Se on osa syy tuohon tyytyväisyyteen, jota tunnen. Nuo kuusi nuorta aikuista, joiden kanssa työpäiväni vietän, ovat enemmän kuin työ. Heidän onnistumisensa, motivoitumisensa, oman elämän hallintataitojen löytäminen ja kasvattaminen saavat minut kokemaan ylpeyttä heistä. Ei itsestäni, vaan siitä, että saan olla osa heidän elämäänsä. Kun joku heistä uskoutuu ja avautuu sisäisistä asioistaan, tunnen olevani suuren salaisuuden äärellä ja saavuttaneeni sellaisen luottamussuhteen, että voin vain hämmästellä, miten se on edes mahdollista. Kun edistymistä tapahtuu, saan ihastella ja tukea sitä, mikä on vielä hentoa alkua, mutta suojassa kasvaa hitaasti ja varmasti kerran kukoistaakseen.

Ei jokainen päivä, viikko eikä kuukausikaan ole tällaista. Sen tietävät monet tätä työtä tekevät ja sen tietävät esimieheni ja työparini. Mutta miten onkaan niin, että kaikki se tuskailu ja hiki unohtuvat samantien, kun pieni valonpilkahdus tulee esiin. Silloin on juhlan hetki ja siihen jäädään sitä ihastelemaan ja ihmettelemään. Mitä sitten, jos viime viikko oli pimeää ja ahdistavaa, kun tänään paistaa aurinko ja ote elämästä on vahva, tänään.

Joskus tunnen itseni yltiöoptimistiksi. Ja ehkä olenkin sitä. Uskon, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ja jokaisella on vahvuuksia, joiden avulla voi päästä elämässä eteenpäin, vaikka olisi millaisia haasteita. Uskon siihen, että se mihin katseen elämässään kiinnittää, vahvistuu ja kasvaa ja valtaa alaa. Se voi olla ikävä asia tai se voi olla vahvistava ja eteenpäin vievä asia. Toki elämässä on vaikeita päiviä ja aikoja, mutta uskon kuitenkin, että niistä päästään eteenpäin ja jokaisella on mahdollisuus elää oman näköistä elämää. Nimenomaan oman näköistä, ei jotain standardisoitua. Ja siksi iloitsen jokaisesta onnistumisesta, hymystä, nauravasta katseesta, jota näen työssäni. Ne ovat ilon pilkahduksia, jotka ovat kuin vettä kasvavalle taimelle. Ne vahvistavat sisäistä uskoa itseensä.

4594614-can-you-give-your-time-is-the-most-important-giftTiedän myös sen, että jokainen ihminen tarvitsee jonkun, joka uskoo häneen. On valtava etuoikeus antaa oman uskonsa toiselle lahjaksi. Kun toinen ei näe toivoa elämässään eikä hänellä ole motivaatiota nousta päivään, on etuoikeus jäädä vierelle ja ojentaa omaa uskoa tuolle ihmiselle hänen tuekseen. Kun saa toisen tarttumaan päivään motivoimalla häntä, vaikka hänen oma motivaationsa on kadonnut kokonaan, en voi kuin tuntea syvää kiitollisuutta. En osaa kertoa tarkalleen miten se tapahtuu, mutta tiedän, miten se ei tapahdu. Se ei tule pakosta eikä vaatimuksesta. Se ei myöskään tapahdu käskemällä tiukasti tai uhkailemalla. Se tulee siinä hetkessä, kun asettuu toisen rinnalle kohdaten ja kuunnellen, mutta periksiantamattomasti toista kannustaen, toista kohden ojentautuen.

Tunnen työni luottamustehtäväksi. Minulle on annettu tehtäväksi tukea näitä nuoria aikuisia elämässä eteenpäin ja ohjata heitä kohden omaa elämää. He eivät valinneet minua tukemaan omaa kuntoutumistaan. Toiset päättivät sen heidän puolestaan. Mutta työllä, jota teen, on vaikutus heidän elämäänsä. Nämä vuodet, jotka kuljen heidän kanssaan, voivat saada paljon aikaan, näin uskon. Ja se on motivoi itseäni parhaimpaani.

Toivon, että en koskaan leipäänny tähän työhön. Toivon, että voin säilyttää nöyryyden tätä työtä tehdessäni. Nämä kuusi nuorta aikuista opettavat minulle tämän työn saloja joka ikinen päivä. Heidän opettamana koen kasvavani tässä työssä joka päivä. En tiedä onko tämän työn oppimiseen parempaa keinoa kuin antautua prosessiin, jota ei ole käsikirjoitettu. Toki siinä on raamit ja opiskeluni tukee vahvasti työssä kasvuani, mutta jokainen ihminen on yksilö ja se mikä toimii toisen kohdalla, ei toimi toisen eikä kolmannen. Ja se juuri tekee tästä työstä palkitsevaa.

Tunnen saaneeni elämässäni ylennyksen, vaikkei se olekaan millään mitattavissa.

Tyttö, joka sai hänet nauramaan

Screen_Shot_2015-03-01_at_13835_PM.59104950_std

Jokainen meistä käy elämänsä aikana erilaisia aikakausia läpi. Toisinaan kuljemme pitempäänkin korkeissa ja avarissa auringon kyllästämässä vehreydessä, jossa huolten, murheen ja surun tummat pilvet pysyttelevät etäämpänä. Taivas on pilvetön ja kauniin sininen. Elämä maistuu ja jokainen päivä tuo hymyn huulille ilman sen kummempia ponnisteluja.

Sitten on niitä aikoja, jolloin laaksoon ei tunnu pääsevän minkäänlaista valon pilkahdusta. Synkkyys varjoaa kaiken kuin talven kaamos Lapissa. Varjot eivät edes erotu pimeydessä. Raskaimmatkaan ponnistukset eivät löydä aihetta edes hymyyn. Ehkä vielä jaksamme hymyillä kasvoilla, mutta sisin huutaa jotain ihan muuta.

Toukokuussa vietin viikon lomaa ja minulle tarjoutui mahdollisuus tavata ystävää. Kutsun häntä tässä ystäväksi, vaikka suhteemme on niin paljon enemmän. Yhteistä matkaa eri tavoin on takana yli 35 vuotta ja siihen nivoutuu monenlaisia asioita ja tilanteita, joita katselemme eri näkökulmista jo ikäeromme puolesta. Yksinkertaisesti hän on minulle rakas ystävä.

Hänen elämänsä on ollut monin tavoin surun laaksossa kulkemista, mutta aina hän on onnistunut kiipeämään takaisin korkeisiin maisemiin. Hänellä on paljon menetyksiä elämässä, niin paljon, että se tuntuu kohtuuttomalta yhden ihmisen kantaa. Mutta viimeinen vuosi on pitänyt niitä sisällään vieläkin enemmän. Ja kaikki hyvin läheisiä elämänkumppanista omiin läheisiin sisaruksiin. Murhetta ovat lisänneet taitamattomat ihmiset ympärillä, jotka ovat purkaneet omaa suruaan epäkunnioittavalla ja toista halventavalla tavalla.

Minulla oli houkutus lähteä tapaamaan häntä omista opinnoistani käsin. Ja hänkin mainitsi opintoni puhelimessa kuin odottaen, että minulla olisi ihmelääke käsissäni. Mietin ajaessani, että millä eri tavoin voisin lähteä hänen kanssa asiaa purkamaan ja auttaa häntä löytämään takaisin elämänilo ja tulevaisuus kaiken surun ja murheen keskellä. Mietin oppimiani toimivia malleja ja työvälineitä.

Kun sitten tapasimme ja hän alkoi purkaa asioita, ymmärsin, että hän tarvitsi ystävää. Niinpä vain olimme ilman mitään suurempaa agendaa. En pyrkinyt mihinkään, vaan olin läsnä. Puhuimme kaikesta mahdollisesta, myös surusta ja ikävästä. Jaoimme muistoja ja myös yhteistä surua. Olimme läsnä toisillemme ja iloitsimme yhteisestä ajasta. Teimme yhdessä arjen puuhia ja rentouduimme välissä kauniissa kesämaisemassa.

Ennen pois lähtöäni istuimme kahvikupposen äärellä ja yhtäkkiä vain nauroimme sydämemme pohjasta jollekin hänen elämänsä muistolle. Samassa hän kääntyi puoleeni ja kertoi, että oli joskus talvella sanonut synkimmässä pimeydessä, että kun hän taas voi nauraa, hän tietää olevansa elossa. “Olet tyttö, joka sai minut nauramaan!” hän totesi vedet silmistä valuen.

laughter-healing-quotes-2Jäin miettimään noita sanoja. Tunsin saaneeni uuden arvonimen. Voisinko toivoa enempää kuin sen, että joku lähelläni ja seurassani oleva tuntee olevansa jälleen elossa. Minä en tiennyt hänen talvella sanomistaan sanoista eikä minun pyrkimykseni ollut saada häntä nauramaan. Itseasiassa hän itse oli tuo henkilö, joka nosti naurun esiin. Hän oli tarinankertoja, en minä. Mutta ilman rinnalla kulkevaa ja läsnäolevaa ihmistä, hän ei olisi kertonut tuota tarinaa eikä näin ollen löytänyt syvää ja parantavaa naurua itsestään. Muistot eivät olisi nousseet esiin synkässä yksinäisyydessä. Siihen tarvittiin toinen ihminen.

Niin usein ajattelemme, että toisten kuorman kantaminen on sitä, että menemme toisen rinnalle ja voivottelemme yhdessä tuon toisen synkkeydessä kaikkea toivottomuutta. Mutta kuten tämä ystäväni totesi, on niin monia ihmisiä, joita oman surunsa keskellä joutuu itse lohduttamaan ja kannattelemaan. Ja se, jos mikä, tekee oman surun vieläkin raskaammaksi. Mitä, jos vain olisimme lähellä. Emme miettisi liikaa mitä pitäisi sanoa tai miten pitäisi olla. Olisimme vain läsnä yksinäiselle. Masentuneelle. Murheelliselle. Toivottomalle. Kun olemme läsnä ihmisenä ihmiselle, usein pääsee tapahtumaan juuri se, mitä toinen tarvitsee. Hän tulee kohdatuksi. Hän kokee olevansa merkityksellinen ja tärkeä. Edes hetken hän kokee olevansa hyväksytty omassa elämäntilanteessaan ja hänellä on lupa olla siinä ilman, että epätoivoisesti vedämme häntä pois siitä. Kaikella on aikansa, myös surulla, murheella, jopa alakulolla. Jollei sille ole lupaa, sitä ei voi käsitellä eikä sen aika tule päätökseen.

Ystäväni ei varmasti päässyt täysin pois surun ja murheen laaksosta. Varmasti on vielä monta ikävän täyteistä hetkeä ja itkua edessä. Niin meillä monella. Muistot nostavat päätään ja kaipaus niiden mukana. Hetket, joita vietimme yhdessä rakkaan kanssa, tuovat kaipauksen, kun kohtaamme niitä nyt ilman häntä. Mutta joka päivä on mahdollisuus luoda uusia muistoja. Ne eivät poista vanhoja, eikä ole tarkoituskaan, mutta ne rikastuttavat elämää. Tämä oli yksi rikastuttava muisto itselleni. Ja jälleen kerran ymmärsin, miten paljon me tarvitsemme toisiamme.

458fd6d0a8618bb61d1dfad8226465e2

Sanojen elämää muuttava voima

Words-Have-the-Power-To-Change-Your-Life

Eräänä yönä heräsin keskellä yötä. Uni katosi jonnekin omille teilleen ja makoilin pimeässä. En tiedä sinusta, mutta itselläni toisinaan tapahtuu niin, että tuona yön hiljaisena hetkenä, kun epätoivoisesti tavoittelen unta ja mietin miten monta tuntia on enää jäljellä aamuun ja herätykseen, joka ei anna armoa, yhtäkkiä ajatusmaailmani halki raikuu jokin ajatus kuin valon leimaus. Niin tuonakin yönä. Se oli kuin huuto, kuin valon leimahdus pimeydessä.

Sanojen elämää muuttava voima!

Pysähdy hetkeksi miettimään tuota lausetta. Mikä sen sanoma on? Mitä nuo neljä sanaa oikeastaan tarkoittavat ja pitävät sisällään?

Meidän sanoissamme on voima. Sanat, joita lausumme itsellemme ja toisillemme, luovat ilmapiiriä. Sanoilla me kannustamme ja rohkaisemme. Sanoilla me myös haavoitamme ja lannistamme. Kieli, jota käytämme, luo todellisuuden ympärillemme. Sillä kasvatamme ympärillemme hyvää, kantavaa ja positiivista tai ikävää, synkkää ja negatiivista. Sanojen avulla voimme myös muuttaa todellisuutta, jossa elämme.

“Se kasvaa, mihin katseemme kiinnitämme”

on ystävän ajatus, jonka hän jakoi kanssani oman elämäni vaikeina hetkinä.

Philippians-4

Meitä kehotetaan ajattelemaan sitä, mikä on kunnioitettavaa, oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, hyvältä kuuluvaa, kiitettävää. (Fil 4:8) Sillä, mitä ajattelemme, on merkitystä. Sillä, mitä ajattelemme toisista, vaikutamme suhtautumiseen toisiamme kohtaan.

Omassa elämässäni olen nähnyt sanojen merkityksen, mutta työni on opettanut niiden todellisen voiman ihan uudella tasolla. Kun kohtaan työssäni nuoren aikuisen, joka ei ole kyennyt pysymään sovituissa asioissa eikä omassa päiväohjelmassaan, mitä silloin katson? Minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin alkaa sättiä häntä siitä, että velvollisuuksien laiminlyöminen hidastaa hänen kuntoutumistaan. Se vaikuttaa sekä häneen itseensä että toisiin ympärillä oleviin. Voin muistuttaa häntä siitä, miten usein hän ei ole pitänyt kiinni sovitusta. Voin ääneen ihmetellä miten jokin asia voikin olla niin vaikea toteuttaa, ihan yksinkertainen asia kuin ylösnouseminen tai astioiden koneeseen laittaminen. Voin käyttää valtaa sanoilla ja äänensävyllä ja siten lannistaa jo muutenkin oman epäonnistumisensa tunnistavaa nuorta.

Tai mitä jos ottaisinkin ihan toisenlaisen lähestymistavan? Mitä, jos lähtisin etsimään edes pientä positiivista asiaa? Jos lähtisin tutkailemaan yhdessä henkilön itsensä kanssa, löytyykö kaiken keskeltä pienen pieni vihreä orastus jostain positiivisesta?

Eräs henkilö, jolle aamulla nouseminen on äärimmäisen hankalaa, ei eräänä aamuna ollut päässyt mukaan sovittuun menoon. Hän oli saanut kuulla siitä “kunniansa”. Myöhemmin tavatessamme hän kertoi minulle tällaisen tarinan.

“Olin nukkunut yöllä vain 3 tuntia. Heräsin aamulla. Soitin ryhmänohjaajalle ja kerroin, etten selviä ryhmään, koska en ole nukkunut. Sen jälkeen nukahdin uudelleen. Minut tultiin herättämään ja kuulin pitkän ja tiukkasävyisen saarnan siitä, miten en pitänyt kiinni sovitusta, kun en mennyt ryhmään. Kuinka olin luvannut mennä ja miten kyvytön olin sitoutumaan. Ilmoittautumalla ryhmään olin vienyt jonkun toisen paikan ja nyt tuo toinenkaan ei päässyt, vaikka olisi varmasti halunnut ja mennyt, jos vain olisi päässyt. Yritin kertoa, että olin ilmoittanut, etten voi mennä, mutta minusta tuntui, ettei minua kuunneltu. Olin ihan raivona! Ei kyllä tehnyt mieli nousta koko päivänä, enkä tainnut noustakaan.”

Millaisen tarinan kuulet yllä olevassa? Pysähdy tähän ja mieti hetki. Ehkä luet sen vielä uudelleen tarkemmin pohtien. Ehkä mietit, että menikö se oikeasti noin. Onko tarinassa hänen oma sävytteensä? Voi olla. Mutta mitä kuulet kaikkien sanojen takaa?

Kun hän kertoi tarinaa minulle, kuulin hänen onnistuneen huikealla tavalla. Hän oli ollut vastuullinen, noussut ylös ja soittanut ohjaajalle kertoen oman tilanteensa. Hän ei ollut välinpitämätön eikä sitoutumaton, päinvastoin. Ja tätä me yhdessä katselimme tarinan äärellä. En jäänyt pohtimaan syitä hänen unettomuuteen. Saattoihan olla, että hän ei edes yrittänyt mennä ajoissa nukkumaan. En myöskään pysähtynyt kysymään, oliko hänellä ehkä jokin toinen syy jättää ryhmä väliin. Keskityimme katsomaan vain hänen onnistumistaan tuossa hetkessä.

speak lifeOn merkityksellistä millaista tarinaa kuuntelen. Ja mihin kiinnitän huomioni. Minä olen se, joka valitsen näkökulman. Kertoessaan tarinaa minulle useita päiviä myöhemmin hänen koko kehonsa jännittyi ja hän kertoi, miten tuossa tilanteessa hän oli kokenut itsensä täysin arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Hän koki, ettei häntä kuunneltu ja epäkunnioittava äänensävy sai hänet raivoihinsa.Kun kerroin hänelle, millaisen tarinan kuulin, hänen kasvoilleen alkoi nousta aito hymy.  Hän tunsi tulleensa kuulluksi ja nähdyksi omassa tarinassaan. Kun hän kuunteli minun kuulemaani tarinaa, hän rentoutui ja lopulta päädyimme nauramaan ääneen jollekin tilanteeseen liittyvälle.

Halusin kertoa tämän tarinan esimerkkinä. Niin usein emme itse huomaa omaa äänensävyämme tai sanavalintaamme tilanteissa, joissa toinen ei tee sitä mitä odotan häneltä. Ja tässä minulla on itselläkin vielä paljon kehittymisen varaa. Usein ajattelemme tietävämme paremmin, mitä toisen pitäisi tehdä; vanhempina suhteessa lapsiin, ohjaajana suhteessa ohjattavaan, opettajan suhteessa oppilaisiin, aikuisina suhteessa nuorempiin aikuisiin jne. Milloin tahansa koemme olevamme toisen yläpuolella, ajattelemme, että meillä on “oikeus” ottaa kantaa toisen unelmiin, ajatuksiin, tavoitteisiin, päämääriin tai tekemiin valintoihin. Enkä nyt tarkoita, etteikö noista voisi käydä keskustelua. Kyse on siitä, miten keskustelua käydään. Kohtaammeko toisen ylhäältä päin vai kuljemmeko rinnalla? Asetammeko itsemme asemaan, jossa meillä on lupa käskyttää ja vaatia sen sijaan, että asettuisimme rinnalle tukemaan, rohkaisemaan ja kannustamaan, tai vain kuuntelemaan ja hyväksymään?

images-134

Eikä kysymys ole vain siitä, miten puhumme toisillemme. Sanoilla, joita puhumme itsellemme, on myös elämää muuttava voima. Uskonko itse itseeni? Kannustanko itseäni eteenpäin? Vai sätinkö itseäni? Puhunko itselleni voimattomuutta, kykenemättömyyttä, osaamattomuutta? Minulla itselläni tämä on ehkä vieläkin suurempi haaste kuin toisten kohtaaminen. On mukava kuulla positiivista palautetta ympäriltä, mutta olla täysin samaa mieltä heidän kanssaan onkin jo haaste. Jos joku kehuu onnistumistasi, otatko sen vastaan ja ajattelet siitä samoin, vai pyritkö vähättelemään ja kumoamaan toisen sanat? Jos otat sen vastaan, silloin sinun pitäisi itsekin kiittää onnistumisesta itseäsi. 🙂 Ei aina ihan helppoa.

Kerran eräs ihminen antoi minulle tehtäväksi “Kiitä itseäsi joka ilta jostain.” Miten vaikeaa tämä olikaan! Siinä elämäntilanteessa tuo tehtävä tuntui äärimmäisen vaikealta toteuttaa. Tuntui, että olin epäonnistunut kaikessa, mihin olin koskenut ja mitä olin unelmoinut. Raunioiden keskellä mistä voisin kiittää itseäni!?! Siitä, että olin epäonnistunut? Siitä, että olin antanut itseni 100%:sti unelman tavoittelemiseen? Siitä, että raunioihin oli hautautunut myös toisten unelmia? Mistä ihmeestä löytäisin jotain kiittämisen arvoista. Se lähti liikkeelle pienistä asioista. Siitä, etten ollut antanut periksi. Pikkuhiljaa puutarhassa alkoi nousta esiin kauniita kukkia enemmän kuin kaiken tuhoavia rikkaruohoja. Vieläkin teen töitä kasvattaakseni kukkia omassa ja läheisteni puutarhassa ja matkaa on minullakin jäljellä. Asian esillä pitäminen kuitenkin auttaa asiassa kovasti.

 

screen-shot-2014-08-07-at-4-52-26-pm

Asioiden näkeminen uudessa valossa

sometimes-you-just-need-to-change

Näkökulman vaihtamisen taito on omien opintojeni yksi perusajatus. Työssänikin elän sen äärellä jatkuvasti. Näkökulman vaihtaminen luo mahdollisuuden nähdä asioita uudessa valossa ja kadotettu toivo voi löytyä yllättävällä tavalla. Ja kuitenkin, oman elämäni keskellä yhä uudelleen hämmästyn, miten voimallisen muutoksen katsantokannan muutos voikaan saada aikaan.

Joitakin vuosia sitten ajauduin melkoiseen karikkoon omassa elämässäni. Siitä toipuminen vei aikansa, mutta vaikka pääsinkin omassa elämässä eteenpäin, en silti ole voinut oikein käsittää mitä todella tapahtui ja miten se oli mahdollista. Pettymys on ollut syvää ja oman elämän uudelleen arviointi on ollut välillä loputonta. Päätin kyllä mennä eteenpäin, mutta jossain taustalla kuitenkin pyöri monen monta kysymystä. Toisinaan en suostunut niitä katsomaan, toisinaan ne vaatimalla vaativat huomiota itselleen ja usein ajoivat minut lopulta alakuloon ja toivottomuuteenkin.

Aloitettuani edellisessä postauksessa mainitsemani BreakingBusy-kirjaprojektin kuuntelin loppuviikosta ajomatkalla neljättä kappaletta. Siinä puhuttiin elämässä olevien asioiden loppumisesta ja vaikeidenkin päätöksien tekemisestä, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle. Ja yhtäkkiä siinä ajaessani se sitten minullekin valkeni. 🙂

Jollei tuota elämäni kamalinta karille ajoa olisi tapahtunut ja en olisi tullut leikatuksi irti siitä, mikä sillä hetkellä oli elämäni ja kaikkeni, en olisi nyt tässä. En opiskelisi. En tekisi työtä, joka on sitä, mitä olen unelmoinut, mutta en tiennyt olevan olemassa. En olisi tavannut uusia ihmisiä, jotka ovat uudella tavalla haastaneet ja kannustaneet eteenpäin.

f0783b16485abed7aa81a54153c913b7Tuo tilanteen uudessa valossa näkeminen vapautti yhtäkkiä uutta energiaa minussa. Vaikka en enää olekaan haikaillut “vanhoja” ja olen mennyt kohti uusia asioita, niin jollain tavoin “vanhat” asiat ovat olleet kuin naru jalassa estäen minua lentämästä korkeuksissa. Jollain tavoin nuo “vanhat” asiat ovat määrittäneet minut ja saaneet minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Jollain tavoin olen aina ajatellut, että tämä on toiseksi paras vaihtoehto, mutta se, mistä jouduin luopumaan, oli se ykkösjuttu. Mistä ihmeestä senkin ajatuksen olen itselleni luonut? Aivan kuin elämässä olisi vain yksi ainoa tapa elää se oikein.

Elämä on prosessi, jossa me kasvamme jatkuvasti. Olosuhteet, tilanteet, polut, joita kuljemme, muuttuvat ja vaihtuvat. Jokainen päivä tuo jotain uutta. Toki ne tuo myös luopumisia, haavoja, jopa suurempia murtumia, mutta sitten kuitenkin, nuo asiat voivat muuttua toisessa valossa voimavaroiksi, joita voimme käyttää mennessämme kohti uusia asioita. Jokainen hetki ja valinta vie meitä eteenpäin, emmekä aina tiedä mikä määränpää on. Itse ajattelin, että tiedän mikä unelmani on, mutta olen huomannut, että tuo sisimmän unelma elämästäni on sekin vielä osittain kirkastumatta.

Pari vuotta sitten ystäväni kysyi “mistä kiittäisin” noissa ajoissa, jotka nyt ovat historiaa. Sain silloin jotain sanottua ääneen ja nostettua esiin, mutta mitä kauemmaksi tuosta ajasta kuljen, sitä enemmän kiitoksen aihetta löydän. Nuo vuodet kasvattivat minua tähän, mitä tänään teen. Ilman noiden vuosien kokemuksia en olisi koskaan rohjennut tarttua haasteisiin, joiden keskellä nyt olen. Jollen olisi kulkenut niin monien kulttuurien keskellä ja tullut haastetuksi sisäiseen kasvuun ja venymiseen oman riittämättömyyteni edessä, en olisi koskaan uskaltanut hypätä tällaisiin saappaisiin, joissa nyt kuljen tai lähteä opiskelemaan kohti tutkintoa, josta minulla ei ole vuosien vankkaa työkokemusta. Nuo kymmenen vuotta elämässäni kasvattivat ja veivät minua kohti unelmia, joita en oikeastaan tajunnut itsessäni edes elävän.

Jälleen kerran olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta vuodesta elämässäni. Jokaisesta ongelmasta ja haasteesta. Niiden kautta olen kasvanut. Ja jokaisesta ihmisestä, joka on kulkenut pidemmän tai lyhyemmän matkan kanssani. Jokaisesta, joka yhä kulkee rinnallani samoin kuin jokaisesta, jonka tie on omastani erkaantunut. Jälleen totean, että jokainen teistä on jättänyt jotain elämääni. Ja ilman noita jälkiä minusta ei olisi tullut tällaista.

spjD_700.1

Helmikuu ja uudet tavoitteet

dereco_voittaja
Tammikuun alussa kirjoitin “onnellisuusprojektista”. Postauksen löydät klikkaamalla –> tätä. Ja sainkin pidettyä itseni melko fokusoituneena tavoitteisiin. Hämmästyin oikeastaan sitä, että päivästä, jonka miellän tiiviiksi ja täydeksi, löytyy sittenkin ylimääräisiä hetkiä, joissa ehtii itseäänkin hoitaa.

Kuukausi vaihtui ja oli aika miettiä seuraavia tavoitteita. Oman liikkumisen päätin pitää listalla tässäkin kuussa, ja varmasti koko vuoden. Se on satsaus, joka pidemmällä aikajänteellä maksaa sille annetun ajan korkojen kanssa takaisin .

Samoin aikaisen heräämisen vuoksi tavoitteena on riittävän pitkä yöuni. Sekin on satsaus, johon vain kannattaa panostaa. Etenkin näin talvella ja flunssakautena omasta terveydestä huolehtiminen pienillä asioilla on vain ensiarvoisen tärkeää.

goals-not-written-are-wishesMutta mitä muuta? Ensin mietin erilaisia vaihtoehtoja, mutta sitten päätin laittaa kaikki sivuun ja luottaa, että juuri ne oikeat pomppaisivat esiin. Ja niinhän siinä kävi. Ylen TV1:llä alkoi tammikuun viimeisenä päivänä Elämä pelissä aiheena “Jotta suomalaiset rakastaisivat enemmän”. (Täältä pääset ohjelman sivuille –> Elämä pelissä.) Vain viikko pari aiemmin tapasin erästä ystävää. Puimme avioliittoon liittyviä haasteita ja hänen ajatuksensa jäi päähäni pyörimään. Hän kertoi, että kaikista puutteista ja haasteista huolimatta hän oli päättänyt hyväksyä puolisonsa ja elämän, joka heillä on yhdessä. Hän oli päättänyt satsata siihen ja antautua suhteeseen. On helpompaa olla tyytyväinen kuin tyytymätön.

Vuonna 2013 olimme asumuserossa puoli vuotta ja olimme hiuskarvan päässä avioerosta. Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä. Olemme paljon tehneet työtä päästäksemme eteenpäin, mutta nyt tiesin, että tässä oli tarjolla jotain enemmän. Ystävän sanat “olla tyytyväinen” eivät päästäneet otettaan minusta ja niin otin(-mme) tämän haasteen vastaan. En niinkään katsoakseni itse tv-ohjelmaa, vaan osallistuakseni katsojille avattuun mahdollisuuteen osallistua sähköposti-valmennukseen. Testiin pääset tästä.

Mutta mitä sen lisäksi? Kuun ensimmäinen viikko oli jo alkanut, kun istuin koneen äärellä ja vain klikkailin itseäni sivustolta toiselle. En etsinyt mitään, mutta luin mielenkiintoisia artikkeleita. Lopulta päädyin sivustolle, jossa esiteltiin Breaking Busy-kirjaa. Samaisella sivustolla oli mahdollisuus liittyä mukaan kirjaklubiin, jossa helmikuun aikana luetaan kirja läpi ja siitä on myös mahdollisuus keskustella. Luettuani esittelyn tiesin, että tämä on toinen haasteeni. (Kirjaklubiin pääset täältä, jos haluat perehtyä siihen lisää. Se on englanninkielinen.)

You have to start Breaking Busy before the busy breaks you Phone lockscreen and wallpaperOma aikatauluni on äärettömän täysi. Ja tuon täyden aikataulun keskellä olen kadottanut itseni. Lukiessani esittelyä kirjasta huomasin, että ajelehdin työn ja opintojen välillä toisinaan hetkeksi pysähtyen sohvalle television ääreen perheen ympäröimänä. Olin kadottanut selkeän otteen aikataulustani. Sillä oli ennemminkin ote minusta. Olin täysin sen vietävissä enkä laisinkaan itse oman aikatauluni herra. Näinhän se toisinaan on. On kuitenkin eri asia olla laskemassa valtavalla voimalla virtaavassa koskessa hallitusti melaa apuna käyttäen tai ilman melaa holtittomasti ajelehtien ja pomppien. Itse tunsin olevani jälkimmäisessä kyydissä, mutta halusin ehdottomasti tuohon ensimmäiseen kumiveneeseen.

Vasta kaksi lukua kirjasta takana ja se on antanut enemmän järjestystä ja suuntaa elämään kuin olisin voinut koko kirjalta toivoa. Yhtäkkiä tuntuu, että palaset ovat alkaneet loksahdella järjestykseen. Vieläkin vauhti on kovaa eikä ohjat suinkaan ole yhtäkkiä hypänneet omiin käsiini. Mutta omiin ajatuksiin on tullut selkeyttä ja päämäärätietoisuutta.

Parasta tässä kaikessa on se, että vaikka voisi ajatella, että tässä on kaksi laajaa projektia rinnakkain, niin oikeasti nuo kaksi kulkevat tiukasti käsi kädessä. Kiireen purkamisessa yksi olennaisen tärkeä asia on juuri parisuhde ja siihen satsaaminen, toisen kohtaaminen ja yhteisen hetken löytäminen. 🙂

Tämä on vasta helmikuu ja vielä on monta kuukautta tätä vuotta jäljellä. Tuntuu, kuin elämässäni olisi alkanut uusi selkeys. Olen pyörinyt päämäärättömästi tuhkassa viimeiset 4 vuotta. Joskus jaloilleen pääseminen ja oman tasapainon ja vahvuuden löytäminen voi viedä pidemmänkin ajan, mutta olen kiitollinen, että olen taas ottanut monta askelta eteenpäin. En vielä tiedä mitä kohden, mutta eteenpäin kuitenkin.

Rohkaisen sinuakin katsomaan eteenpäin. Tartu siihen, mitä on tarjolla. Jollet näin projektin omaisesti kuin minä, niin ota kuitenkin se seuraava “oikea” askel, jonka tiedostat ja näet edessäsi. Se vie sinua eteenpäin ja lopulta ulos siitä ahjosta tai pimeydestä, jossa olet. Se ei ehkä näytä siltä nyt, mutta jos jatkat kulkemista, se tulee tapahtumaan. Toisaalta, jos jäät paikallesi istumaan, mikään ei muutu.

Believe-in-yourself

 

Minä uskon sinuun (#3)

large-2

Tästä aiheesta kirjoitin kaksi postausta jo aiemmassa blogissani, mutta aihe on vaan niin tärkeä ja merkityksellinen ja itseäni koskettava, että en pääse sen ympäri. (Aiempiin postauksiin pääset tästä #1 ja tästä #2, jos haluat.) Ensimmäinen on omasta elämästäni ja toinen opettajan työstäni. Upeinta on se, että tämä sama pätee kaikkiin ihmisiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Meistä jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo meihin, juuri minuun.

Työnkuva nykyisessä työssäni on kannustaa, rohkaista, tukea nuoria aikuisia ottamaan Believe-in-yourselfvastuuta omasta elämästä. He ovat kuntoutumassa päästäkseen eteenpäin kohden oman elämänsä unelmia ja tavoitteita. Nuo unelmat ja tavoitteet eivät ole epärealistisia. Ne ovat normaaleja nuorten aikuisten unelmia omasta kodista ja ammatista. Heillä on kaikki tarvittavat taidot ja kyvyt saavuttaakseen niitä. Heidän elämänsä haasteeksi on noussut ahdistus, paniikki, masennus tms. Siinä vaiheessa, kun he ovat aktiivisesti tavoitelleet noita unelmia ja tavoitteita, haaste on iskenyt vyön alle ja pysäyttänyt heidät. Tuo haaste on katkaissut määrätietoisen etenemisen ja maa jalkojen alta on kadonnut.

Kun istun ja keskustelen heidän kanssaan, yhä uudelleen pelko, itseluottamuksen puute, epävarmuus, lannistuminen nousevat seinänä eteen. Juuri, kun he ovat ottaneet muutaman epävarman askeleen kohden tavoitetta, jokin noista seinämistä nousee eteen kuin tyhjästä ja pysäyttää jo alkaneen matkan teon, jälleen kerran.

images-133Olen myös nähnyt miten merkitykselliset nuo kolme sanaa voivat olla. Ja miten usein löydänkään itseni toistamasta noita sanoja. “Minä uskon sinuun” voi tuoda itkuisille kasvoille levollisen hymyn. Nuo sanat poistavat pelkoa ja ahdistusta. Noilla sanoilla on uskomattoman vahva nostava vaikutus. Ne ikään kuin rakentavat kallion jalkojen alle. Niiden päällä voi seistä, kun ne on rehellisesti sanottuja sanoja. Kun voin luottaa, että toinen tarkoittaa sitä mitä sanoo, voin nousta noiden sanojen varaan ja vaikken itse uskoisikaan itseeni tai kukaan muu lähelläni ei uskoisi, tietoisuus tuon yhden ihmisen uskosta minuun saa ihmeitä aikaan.

Jäin tänään miettimään tätä asiaa. Esimieheni antoi palautetta eräästä nuoresta miehestä ja hämmästeli miten paljon hän on mennyt eteenpäin menneen syksyn aikana. Kotiin ajellessa mietin, mikä voisi olla salaisuus hänen elämässään. Onhan siellä montakin asiaa, mutta välillä minusta tuntuu, että ainoa mitä oikeasti tälle nuorelle aikuiselle ojennan, on oma uskoni häneen. Enkä vain häneen, vaan jokaiseen heistä. Uskon jokaisen heidän kuntoutumiseen satasella. Ja pyrin kertomaan sen heille silloin, kun he tarvitsevat kuulla sitä. Uskon heidän lahjoihinsa, kykyihinsä, taitoihinsa.

Välillä kyyneleet nousevat silmiini, kun katson, miten he menevät eteenpäin ja alkavat uskoa itseensä. Välillä he kompastelevat. Toisinaan on huonompi päivä tai jopa viikko, mutta he eivät anna periksi, koska minä en anna periksi heidän suhteensa. Minun uskoni heihin ei horju sen vuoksi, että he horjuvat välillä. Niinhän meistä jokainen horjuu toisinaan. Se on elämää. Mutta olen päättänyt pitää uskoni ja haluan nähdä miten heistä kehkeytyy, ei vain oman elämänsä selviytyjiä, vaan oman elämänsä kukoistajia.

believe-in-you

Haastan sinua löytämään lähipiiristäsi vähintään yhden ihmisen, jonka huomaat tarvitsevan kannustusta ja rohkaisua. Jos voit todella uskoa häneen, vaikkei hän itse uskoisikaan, kerro se hänelle. Kerro se usein. Tulet näkemään hienoja asioita. Muista kertoa lapsillesi, läheisillesi, että uskot heihin. Silloinkin, kun sisimmässäsi tunnet aavistuksen epävarmuutta. Pidä uskosi. Älä sinä horju. Anna tuon ihmisen nojata uskoosi täysillä ja luottaa siihen, että on olemassa joku, johon hän voi nojautua.

Joskus on hetkiä, jolloin katson ahdistuksen keskellä kamppailevaa nuorta, ja mietin, onko uskoni realistista. Hänen ahdistuksensa on niin voimakasta, että se tuntuu fyysisenä kipuna hänen kehossaan. Se tulee kuin aalto yllättäen hänen päälleen ja lamaannuttaa hänet siihen paikkaan. Siihen hetkeen jää sovittuun tapaamiseen lähteminen, koska hän ei yksinkertaisesti kykene lähtemään liikenteeseen. Mietin, voinko vakuuttaa hänelle uskovani häneen ja siihen, että eräänä päivänä hän saavuttaa tavoitteensa, vaikka tänään häneltä jäikin tärkeä tapaaminen väliin? Kerronko hänelle jotain sellaista, mikä saa hänet tavoittelemaan epärealistisia tavoitteita? Onko uskoni realistista?

You-Are-Strong-Enough-To-MakeUsko on enemmän kuin se mitä näen. Se on uskoa siihen, mikä ei näy. Uskon, että vain taivas on rajana elämässämme. Olemme parin asukkaan kanssa pohtineet, että suurimmat esteet heille ovat pelko ja itseluottamuksen puute. Jos saan heidät näkemään noiden esteiden taakse, mikään ei voi heitä pysäyttää. Ei olosuhteet, ei olotilat, ei mikään. Kaikki nuo voivat haastaa heitä, hidastaa heidän matkaansa, mutta eivät pysäyttää heitä, elleivät he anna sen tapahtua.

Elämä on ihmeellinen asia ja niin elämisen arvoinen.

 

Selviytymistä vai täysipainoista elämää

Tämä  viikko on ollut töissä melkoista meininkiä. Työviikko oli suunniteltu kahdelle, mutta yllättäen tilanne muuttui viime viikolla ja olinkin yksin. Kun yhden ihmisen pitää ehtiä ohjata ruuanlaitto kaksi kertaa päivässä, ohjata viikkosiivoukset, liikkua 30 km:n säteellä parissakin palavereissa saman päivän aikana ja vielä vaihtaa kyytiläinenkin välissä, niin päivä ja viikko alkaa muodostua selviytymistarinaksi ja alitajuisesti huomaan kytkeväni jonkin sortin “autopilotin” päälle. Siinä sitten kaiken kiireen keskellä huomaan vetäväni toiset samaan draiviin ja imuun, eikä se ainakaan helpota jo muutenkin ahdistuksen kanssa taistelevia asukkaita.

Alkuviikko tosiaan meni vain selviytymiseen. Tärkeimmät tuli tehtyä eli kaikki saivat ruokaa. Torstaikin meni vielä  sillä samalla draivilla ajaen palaverista toiseen ja siinä välissä ruokailut hoitaen. Mutta tänä aamuna pysähdyin. En edes tiedä mikä mut pysäytti. Ehkä se, että  asukkaat eivät olleet lähteneet selviytymismoodiini mukaan, vaan elivät omaa arkeaan. Siis Elivät omaa elämäänsä.

Yhtäkkiä tajusin tänä aamuna, että he kaikki olivat suoriutuneet viikosta kerrassaan upealla tavalla. He eivät olleet vain selviytyneet, vaan olivat ylittäneet itsensä moninkertaisesti. He eivät olleet antaneet minun draivini sekoittaa omaa elämäänsä, vaan he olivat edenneet askel kerrallaan kohti tavoitteitaan ja vieläpä hyvin levollisesti ja ilman suurempia ahdistus- tai paniikkikohtauksia. Istuin pöydän ääreen oman kiireeni keskellä ja pysähdyin ihastelemaan heitä. Kerroin heille, miten hämmästynyt olin näkemästäni. Ja kiitollinen, että tajusin pysähtyä.

Kun päivästä suoriutuneena illalla ajelin kotiin, mietin tätä. Ja mietin sitä, miten helposti paineen ja kiireen alla jättää täysipainoisen elämisen ja unohtaa ihastella pieniä ihmeitä ja elämän merkityksellisiä asioita. Miten nopeasti sitä siirtyy hetkestä toiseen selviytymiseen. Kuinka oman kiireen keskellä alkaa vaatia toisiltakin eikä huomaa, miten paljon toiset jo tekevät. Kiitoksen sijaan alkaa kylvää lisää vaatimusta.

choices-quoteJälleen kerran mietin, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Vaikka onkin kiire toiseen paikkaan, voin matkalla kuunnella toisen elämän tämän hetken motivaatiolähdettä. Tai voin yhdessä toisen kanssa ihastella auringon luomaa haloa ja ihastella sateenkaaren värejä puolikaarena auringon ympärillä. Jopa pysähtyä tienposkeen valokuvaamaan tuota kauneutta.  Voin yhdessä hämmästellä sitä, että tänä aamuna toisen oli helppo nousta ylös lähes ajallaan eikä 2 tuntia myöhemmin, kuten yleensä. Jollen pysähdy hetkeen ja kohtaa toista, tuollainenkin asia jää huomiotta. Ehkä huomaan sen, mutta toinen ei saa siitä palautetta eikä ehkä itsekään huomaa asiaa, joka on hänen kohdallaan varsin merkityksellinen. Ja kuitenkin juuri nuo pienet askeleet ovat niitä tärkeimpiä ja juuri niistä hän tarvitsee palautetta itselleen. Ilman niitä hän ei koskaan pääse tavoitteeseensa.

imageMutta täysillä eläminen ei rajoitu vain noihin ihmisiin, joiden kanssa teen työtä. Se on meille jokaiselle tärkeää. Elämä voi olla haastavaa ja vaativaa monin eri tavoin juuri tällä hetkellä. Mutta samaan aikaan voin silti elää tässä hetkessä ja nähdä pieniä, mutta sitäkin merkityksellisimpiä asioita. Ja usein juuri haasteiden ja kiireen keskellä ne ovat niitä, jotka luovat iloa ja valoa päivään. Jos heittäydyn “autopilotille” ja pyrin vain selviytymään hetkestä toiseen, minulta jää monta hetkeä huomaamatta ja elämä alkaa näyttää merkityksettömältä. Kiireessä ja haasteiden keskellä on helppo kadottaa päämäärä ja tarkoitus. Ja ilman niitä elämä kadottaa merkityksen ja ainakin itse alan väsyä ja lopulta uupua.

Tänään löysin taas aivan uudella tavalla ilon ja rakkauden työhöni. Ja huomasin olevani täynnä energiaa ja positiivista asennetta ja iloa, vaikka viikko on ollut monen ylitunnin mittainen. Miten mahtavaa lahjaa onkaan jokainen hetki ja miten merkityksellistä onkaan elää jokaisessa läsnä.